torstai 31. maaliskuuta 2016

K9 Tenerife - Home of the abandoned souls



Im watching youuu...
We were on our holiday in Tenerife and I wanted to give my family a different holiday experience. I took them to the Refugio de Animales K9 Tenerife, dog rescue center, to walk the homeless dogs. Dogs that never had the life they deserved. I can tell, that going to a rescue center is very touching experience. I wanted them to see and feel it all by themselves.

We woke up early and took two buses and one short taxi ride to the K9 center. We were at the shelter at 10am just before they opened. When we went inside, we could hear the barking getting louder and louder as we entered the main gate. The acrid smell of excrement and detergent hit us when we went in. One dog was on the roof and he followed every step we took. Sun was already warming shelters concrete walls.
There was a lot of work and only few volunteers. I really respect their work.

We saw several cages, all inhabited with one or more dogs. Desperate looks and urge to get attention. I saw sadness in my boy’s eyes. They could feel the desperation in those cages.
That day meant a lot for us. And we also had so much fun with all the doggies we walked.
Refugio de Animales K9 Tenerife



We walked totally 11 dogs that day. We heard their unfortunate stories and wanted to save them all. Unfortunately that was not possible. But there was one story that touched our feelings deeply. Tyson’s story. Tyson was only 1 year 7 months old and had already been kicked out from home 2 times. Second time was at Christmas Eve 2014. What kind of a heartless person can leave a dog behind and celebrate Christmas as nothing happened? What the f*** is wrong with people? For me dog is always a family member and this was something that made me sick. I really hope that Karma will handle it one day…
Tyson had spent 1 year and 2 months of his life at the shelter, almost his whole life. It was amazing to see that he still got the energy to welcome us with warmth. He was a joyful boy that hasn’t lost his spirit…yet.  He had two roommates. Very cute little doggies and other one of them was already reserved. Lucky boy! Tyson wasn’t so lucky. People had been overlooking him and if people had chance to choose, which dog they wanted to walk, Tyson usually stayed in cage.


But Tyson didn’t give up. He showed us that he really wanted to go for a walk with us. And he was so pleased. He walked beautifully by our side and looked deep in to my eyes . As he was saying “Thank you for walking me, this is my lucky day.” My heart melted. It was terrible to watch when he went back to his cage. Tail was still waving but eyes told the truth.
I took this picture before we left the center and when I saw it later in our hotel, I started to cry. It felt so wrong. Such a kind, young dog with a heart full of love and nobody cares. I just had to do something.


I called to the K9 and asked, what Tyson’s situation was. Any health issues, vaccinations, passport etc. I wanted to know everything. They sounded pretty surprised when I told them that we wanted to adopt Tyson. One way or another. If it couldn’t happen now, I would come back to get him. I just couldn’t stand the idea that Tyson would still be there next year. He had to get a change.  Everything happened quite fast and we were lucky that all the vaccinations were OK. Quick visit to the vet, phone call to Finnair, paperwork at the airport. We even cancelled our transport to the airport and stuffed our luggage and bikes in to a taxi so we could be at the airport on time. Wow, that was fast! We could take Tyson home now.

So when we left on Friday, Hazel from K9 came to the airport with Tyson. I couldn’t thank her enough. She did her everything and it helped, what a lovely person. Tyson recognized us and jumped straight to my son’s arms. He was happy to see us. I took Tyson in to my arms and told him that now it is time to go home, permanently.
When I took Tyson out of the cage in Helsinki-Vantaa airport, he was happy and playful, not afraid at all. Very brave boy. We stayed the first night at my mom’s and on Saturday we went to the dog park so that Tyson could meet our other dogs. Everything went well and our dogs accepted Tyson to the crowd immediately. Everything went perfectly. Tyson is now super happy dog and he plays a lot and sleeps very peacefully. I can’t even tell you what it’s like to see when a dog finds unconditional happiness. Priceless.


Tyson's first night in Finland



                                                                           *****

Se olisi taas Holaa pöytään, amigot!
Silmät kertovat enemmän kuin tuhat sanaa

Käväistiin jälleen kerran lomalla Teneriffan auringon alla ja tällä kertaa päätin tarjoilla perheelleni hieman erilaisen lomakokemuksen. Halusin viedä heidät koiratarhalle ulkoiluttamaan kodittomia koiria, joiden elämä ei ole mennyt ihan niin kuin piti. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vierailu rescue-tarhalla on sekä koskettava, että kasvattava. Sanoin sitä on vaikea kuvailla, joten päätin viedä jätkät pääkallopaikalle Refugio de Animales K9 Tenerife -koiratarhalle kokemaan itse sen ilot sekä surut.

Lähdimme ajoissa liikenteeseen ja parin bussin sekä lyhyen taksimatkan jälkeen olimme K9:n portilla heti klo 10, kun paikka aukesi. Koirat kuulivat tulomme ja haukku ja ulvonta kiihtyi, kun lähestyimme ovea. Pian meitä vastaan tulikin äärimmäisen ystävällinen ja samalla myös jokseenkin yllättynyt brittinainen, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Ilmeisesti vapaaehtoiset suomalaiset koiranulkoiluttaja-turistit eivät ole aivan jokapäiväinen näky tällä tarhalla. Harmi sinänsä, kun ajattelee kuinka paljon meitä lomailee vuodessa Teneriffalla.

Portista saavuimme pieneen varjoisaan eteiseen, jossa oli hämärähköt, mutta siistit kopit noin kuudelle koiralle. Haukku yltyi yhä kovemmaksi. Pystyin näkemään jännityksen sekä mieheni, että poikani olemuksessa, kun astelimme haukkuvien koirien ohi toiselle portille, joka vei suuremmalle häkkialueelle. Betonirakennuksen katolla haukahteli yksi koira, joka seurasi jokaista askeltamme ja tarkasteli tekemisiämme. Aurinko paistoi käytävälle, jonka molemmin puolin oli tiuhaan rakennettuja betonisia häkkejä. Koirien sekä ulosteen hajun tunsi sekoittuvan pesuaineen kirpeyteen, kun häkkejä siivottiin. Töitä oli paljon, mutta vapaaehtoisia vähän. Osassa kopeista oli yksi asukki, osassa useampi. Joka häkissä oli kuitenkin yksi yhteinen tekijä, surullinen katse ja palo saada huomiota.
Talonvahti


Happy Boom
Kävelimme käytävän päähän ja siellä olikin pari kaveria juuri viimeistelleet aamunappulansa. Nämä pääsivät heti mukaamme kävelylle vuorimaisemiin, jossa aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta merituuli helpotti oloa paahtavalta kuumuudelta. Poikani talutti Boomia, mieletöntä podenco –sekoitusta, joka oli täynnä iloa huolimatta siitä, että oli joutunut elämään häkissä jo jonkin aikaa.






Paniikkia ilmassa, mutta kyllä se siitä.
Koira, jota itse talutin, pelkäsi kuollakseen. Se tärisi kauhusta jo istuessaan ruokakupin vieressä häntä koipien välissä. "Tänään se taivas tippuu niskaan" oli varmasti sen päälimmäinen ajatus.

Käveltyämme kauemmaksi muista, se alkoi kuitenkin rauhoittua. Jos vilkaisin siihen päin, se takuulla luuli kuolevansa. Järkytys oli käsinkosketeltavissa. Niinpä päätin hiljakseen jutella sille suomeksi, en katsonut siihen päinkään ja annoin sen tulla hissukseen perässäni. Kerroin sille muun muassa, että Suomessa on tähän aikaan aivan v*tun kylmä, mutta takka kyllä lämpiää päivittäin... 

Hetken kuluttua tunsin pari kertaa märän kuonon nuuhkaisevan pohjettani. En vissiin ollutkaan sitten se kaikista kamalin mörkö. Hymyilin hiljaa ja en kääntänyt päätäni, sillä koiraparka olisi todennäköisesti pyörtynyt.
Laku lenkillä

Seuraavalla kierroksella saimme mukaamme melkoisen kolmikon, kaikki mielettömän hyväntuulisia. Etenkin kaveri, jonka nimesimme Lakuksi, nautti joka sekunnista ja huomioi taluttajaansa jatkuvasti. Syliin olisi pitänyt päästä, halia ja leikkiä. Tehdä ihan mitä tahansa kivaa ja ihan koko ajan. Huikea persoona, olimme kaikki aivan myyty. Jos koira voi hymyillä, niin Laku vei sen aivan uudelle tasolle. Aivan Pepsodent -kamaa koko koiruus.

Ulkoilutimme päivän aikana kaikkiaan 11 koiraa, isoja ja pieniä, ujoja ja leikkisiä. Jokainen lenkki painui varmasti meidän kaikkien muistoihin, oli ne niin hauskoja reissuja. Jokaisella karvakuonolla oli omat persoonalliset juttunsa ja leikkinsä ja kyllä me saatiin myös nauraa. 

Olen todella ylpeä siitä, miten hienosti pojat ottivat tämän reissun. Jopa teinimme innostui asiasta aivan uudenlaisella innolla ja toivon, että myös kunnioitus eläimiä kohtaan kasvaa entisestään. Koimme paljon naurua ja iloisia hetkiä, mutta myös hieman surua koirien kohtaloista.


Popey the greatest (photo by K9)


Yksi mieleenpainuvimmista koirista oli ehdottomasti Popey, aivan järisyttävän iso staffisekoitus, joka kaukaa katsottuna olisi herkimmistä aika hurja näky. Kun lähestyimme Popeyn häkkiä ja katsoimme sen silmiin, joista toinen ei ollut ihan parhaimmassa kunnossa, pystyimme heti näkemään, että tämä kaveri on ihan leppoisa. Popey tuli mielellään ottamaan herkkuja kädestä ja lähti mukaamme lenkille. Reissu oli tosin lyhyt, sillä Popey halusi mennä äkkiä takaisin tsekkaamaan ruokakuppinsa. Sitä kun ei tiedä, jos sinne vaikka ilmestyy jotain ja joku muu syö sen. Mentiin hänen ehdoilla tottakai.


Would you love Toby?
Toinen tapaus oli Toby, noin 10-vuotias, todella pieni uros, jonka syy tarhalle joutumiseen oli harmillinen. Toby kiintyy liikaa omistajaansa. Sen uusi koti olisikin yhden ihmisen luona, sillä Tobyn kiintyessä omistajaan, voi lähelle tuleva toinen ihminen saada äkkiä hampaasta, tosin hyvin pienestä sellaisesta. Meitä Toby ei purrut, vaan oli juurikin niin ihana, että olisin voinut napata sen taskuuni. Ei voi muuta sanoa kuin, että jo on tulitikkuaskiin mahtuvalla koiralla melkoisen suuri sydän…ja ego. Yksinäiselle ihmiselle Toby olisi korvaamaton ystävä ja Toby saisi elää onnellisena oikeassa kodissa, koko lyhyen loppelämänsä ajan. Toivottavasti näin vielä käy.

Kävimme antamassa herkkuja kaikille tarhan asukeille. Hetken näimme ilon karvakuonojen silmissä, mutta siirtyminen seuraavalle häkille aiheutti välittömästi epätoivoisen ulvonnan. Jossain häkissä ei enää jaksettu edes haukkua. Tuijotus häkin läpi oli tyhjä ja odottava. Ne katseet porautuvat suoraan sieluun, kuten voitte varmasti jo kuvista huomata. Miksei kaikki vaan voisi saada hyvää elämää omassa perheessä?

Meidän perhettä kosketti kovasti myös Lakun tarina. Laku on siis oikealta nimeltään Tyson, mutta lenkittäessämme emme tätä tienneet ja nimesimme kaverin Lakuksi. Laku on vasta noin 1,7 kuukauden ikäinen, ja ikävä kyllä ollut jo kahdessa kodissa, joista molemmista on tullut kylmää kyytiä. Viimeisin perhe päätti hylätä Lakun tarhalle jouluaattona 2014. En voinut kuin ihmetellä, minkälainen p*askapää hylkää perheenjäsenen betoniboxiin jouluna. Joululahjaksi häätö. Voiko mennä enää sairaammaksi? Ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys saa kyllä meikäläisen veren kiehumaan äärimmilleen. Ihmettelin myös miten noin suloinen, kiltti ja ihmisrakas koira voi olla vielä tarhalla.

Tyson alias Laku
Tarhalla työskentelevä nainen kertoi, että yksi syy voi olla Lakun väritys; Se näyttää aavistuksen staffilta ja se voi olla monelle syy siihen, ettei Laku ole sieltä kiinnostavimmasta päästä. Tai ehkä se ei vaan ollut muiden mielestä tarpeeksi söpö. Myös ihmiset, jotka saivat valita ulkoilutettavan, valitsivat useimmiten kaverit viereltä ja Laku sai jäädä koppiin odottelemaan seuraavia ulkoiluttajia. Jos sitten ensikerralla kävisi tuuri Lakullakin...

Lakun yritykset kiinnittää vierailevien ihmisten huomio kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei ollut kiinnostunut ja todennäköistä oli, että Laku ei tule saamaan kotia ihan heti, johan sitä oli jo yli vuosi odoteltu. Minua ahdisti jo pelkkä ajatus, että muutaman vuoden päästä tuon ihanan ja leikkisän koiran elämänpalo sammuu tarhalla ja jäljelle jää vain tyhjä katse ja epätoivoista ulvontaa jokaisen ohikulkijan perään. En halunnut Lakulle tätä kohtaloa. Sydän siinä meni jälleen säpäleiksi.
Laku at the Reina Sofia airport

Tässä vaiheessa moni, joka minut tuntee, varmaan arvaa, miten siinä nyt sitten taas kävi. En vaan voinut jättää sitä sinne, jotta vuoden päästä, kun menen tarhalle, näen Lakun siellä edelleen odottamassa omaa kotia. Onneksi Lakulla oli kaikki rokotukset, sirut, passit yms. valmiina ja kiitos Hazelin, joka työskentelee tarhalla, saatiin kaikki asiat rullaamaan pikakelauksella. Vielä viimeiset eläinlääkärin tarkastukset, pikasoitto Finnairille ja koirapaikka koneeseen. Omat lentokenttäkuljetukset peruttiin ja matkatavarat ja fillarit lastattiin taksiin, jolla kurvattiin jo aamusta lentokentälle. Hazel toi Lakun suoraan kentälle ja kotimatka sai alkaa.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä juttua lentokoneessa, istui Laku ruumassa odotellen omaan kotiin pääsyä. Siihen ihan omaan kotiin, josta ei dumbata jouluaattona pihalle vaan, jossa saa kasvaa vanhaksi koirakavereiden kanssa. Tervetuloa kotiin, pikkuinen.
Im going home

Vaikkei kaikkia voi pelastaa, saatiin tällekin tarinalle edes hieman onnellisempi loppu ja täytyy myöntää, että kerrankin lomaltapaluulla tuntui olevan isompi merkitys, eikä niin paljon haitannut edes paluu pakkaseen. Laku on nyt sitten meidän neljäs koira, kolmas rescue. Joistain voi kuulostaa hullulta, mutta onhan meillä tilaa vielä tälle yhdelle. Tämän kaverin tarhaelämä päättyi yllättäen, mutta moni jäi vielä odottamaan omaa onnenpotkuaan.

Kiitos kaikille, jotka mahdollistivat tämän, etenkin Hazelille, jota ilman Laku olisi varmasti vieläkin tarhalla. Ja suuresti onnea matkaan kaikille niille karvakuonoille, jotka jäivät vielä tarhalle odottamaan sitä omaa ihmistä, joka veisi vihdoin omaan kotiin. Toivottavasti ei enää nähdä, kun tulen seuraavan kerran käymään.


Laku & his new friends







maanantai 7. syyskuuta 2015

How did Bosco the stray dog's story end?

This is mine.  All mine.
Well, it didn't! Bosco's story keeps going on happily, in a new family. In fact, in our family. Oops!

I told you in my last writing, that I took a homeless dog from Malaga to Finland.
I thought that this gorgeous podengo boy, Bosco, had a home waiting for him. Unfortunately, there was no home for him. Tears in my eyes I said goodbye to this little fellow. Thought I'll never see him again.

Since that day, I have been thinking if he'd already find a home. I checked Boscos adoption ad several times per day. No, "reserved" tags. Why?
Then it hit me: What if? Could we help him?

I wasn't sure if Bosco would get along with my bulldog because my girl wants to be the queen of the house. And she was quite bossy at first. So we started with playdates. We met few times in a dogpark and went for a walk together. Bosco was still little cautious with my dog, but I saw that there might be a chance for them. Obviously my dog liked Bosco but sometimes she is a bit difficult to understand because of all those weird noises she keeps. "Whats that grunt?" Other dogs might think. Maybe that's why Bosco was so vigilant at first. We couldn't be sure if it will work.
I was almost giving up hope, but then I was asked if we could give a foster home for Bosco and see how it will start to roll.

First day at our home. Perfect. They get along so well that I couldn't belive my eyes. They played together, ran together and even slept together in the same bed.
This will definitely work! We also visited our summer house in North Karelia and they ran free like maniacs. They had so much fun, and of course, a lot of grannys treats. Bosco made also some new friends, Jazzi the Cockerspaniel and Fritzoff the Papillon. A lots of running together.
Enjoying bone by the lake in autumn Finland.

Bosco has been in our home for two weeks now and I just signed an adoption contract.
So he is now officially a member of our family.

This wasn't planned. Not at all. It just happened and I couldn't be happier. Bosco is a very happy dog now and he will never be abandoned again.

Welcome home, Bosco!

P.S This blog text is dedicated to my good friend, Laura, who introduced animal rescue to me. Here's a link to Laura's blog called Valkoinen Sarvikuono.

                                                                                                             *****

In North Karelia.
Niinhän siinä sitten kävi, vaikka kuinka vannoin, etten ota koiraa, enkä adoptoi ainuttakaan Espanjan reissulta. No mitä muutakaan sitä voi odottaa, kun vierailee koiratarhalla ja näkee kerralla kaikki kauhuskenaariot. Eli siis, Boscon elämä jatkuu uudessa perheessä. Meidän perheessä.

Kirjoitin viime kerralla, että toin Suomeen podengo pojan, Boscon, etsimään uutta kotia. Kotia ei kuitenkaan kuulunut ja Boscon nimi näytti vaan tipahtavan alemmas ja alemmas kotia etsivien listalla. Sydäntä särkevää.

Mitä, jos? Kävi parikin kertaa mielessä. Voisimmekohan me jotenkin auttaa? En ollut yhtään varma, tulisiko Bosco juttuun meidän bulldogin kanssa, mutta pitihän sitä kokeilla. Alku ei näyttänyt kovin lupaavalta, sillä Bosco tuntui pelkäävän meidän napakkaa narttua. Pari kertaa käytiin koirapuistossa tutustumassa ja lenkillä kaikki menikin ihan hyvin. Silti Bosco oli varovainen, joten emme osanneet sanoa, onnistuuko tämän parivaljakon ystävyys vai ei. Lisää stressiä rescue koira ei tarvitse, joten sen on viihdyttävä uudessa kodissa. Pelossa elämisen ajan on oltava jo ohi.




Olin jo luopumassa toivosta, kunnes minulle ehdotettiin, että tarjoaisimme Boscolle sijaiskodin. Katsottaisiin aluksi kotioloissa, miten se alkaa sujumaan ja tarvittaessa Boscolle etsittäisiin koti muualta, mikäli kaverisuhdetta ei saada syntymään.

Yllätykseksemme meininki oli täysin erilainen kuin koirapuistossa. Koirat tulivat samantien hyvin juttuun ja leikki alkoi välittömästi. Mitään itkuja ei itketty ja koirat nukkuivat yönkin vierekkäin. Yhteinen sävel löytyikin siis yllättävän nopeasti, eikä bulldogin röhinäkään näytä enää kummastuttavan latinoa. Mahtavaa! Käytiin jo yhdessä mökilläkin ja Bosco on päässyt nauttimaan Suomen mökkimaisemasta täysin rinnoin. Uusia kavereitakin löytyi systerin cockerista, Jazzista, sekä tädin perhoskoirasta, Frizoffista. Vauhtia riitti niin paljon, että lamppu sammui nopeasti nukkumaan mentäessä.

Good night. I can sleep now. In peace.
Bosco on ollut meillä nyt parisen viikkoa ja ilokseni voin kertoa, että allekirjoitin juuri luovutussopimuksen ja Bosco on nyt virallisesti perheemme jäsen.
Jälleen on siis yksi koditon löytänyt kodin. Vahingossa? Sattumalta? Kuinka vain. Näin siinä nyt vaan pääsi käymään.

Tervetuloa kotiin, Bosco!

PS. Tämä bloggaus on omistettu ystävälleni Lauralle, joka tutustutti minut rescue-toimintaan. Häntä voi siis syyttä kaikesta. Kiitos, Laura.
Tässä vielä linkki Lauran omaan blogiin nimeltä Valkoinen Sarvikuono jossa mimmi kertoo elämästään mamuna Malagassa, heh! ;P


perjantai 14. elokuuta 2015

Animal rescue - A piece of human kindness

Spludge's life is in Mijas. She stole my heart.
(First in English, then in Finnish)
(Äiti: Skrollaa alas, niin alakkaa löytymmään suomeksi) ;D

This was a little bit different holiday. I travelled to Fuengirola, Malaga, to visit my good friend Laura who recently moved there. Normally, I run to the beach every single morning, caring nothing but getting tanned. Well, something else happened this time. This is the story how I got involved with animal rescue.

Laura helps homeless dogs and she asked if I could carry a dog cage from Finland to Malaga. Sure, why not! Two hours before my flight a lady from Autetaan Eläimiä ry (Finnish association that helps homeless dogs to find a loving home)  brought a cage to the Helsinki-Vantaa airport, paid the costs and even lifted the cage to the conveyer. All I had to do was to be present. Even lazy me can survive from that. Hurray!

When I arrived to Malaga I grabbed my luggage and the cage to a cart and headed out.
As soos as I got out, there was another lady waiting for me. She took the cage and thanked me about thousand times. I was little surprised. What's the fuss about?

The thing is, there are too many homeless abandoned dogs that are looking for someone to love and take care of them. Thank god there are these people who care and give their time to help these innocent little cuties who have absolutely nobody to rely on. I highly respect these people and my faith to human kindness increased in seconds. But they do need help and they are grateful for any kind of favour they can get.

Animal rescue process isn't just a piece of cake. There are many things that has to be taken care of. For example wounds, diseases, vaccinations, surgerys, castrations, microchips, registration etc. The list seems to be endless. And when the dog is finally ready to go home. There is no home. This is heartbreaking. And if the dog gets adopted, there comes another obstacle. How to get home? This is where we all can help. If you can't adopt a dog, you can always take a cage with you and you'll make sure that someone gets home in it. Or even better, you can take a dog with you when you travel back home. It's as easy as carrying an empty box and you can see the joy of the family when they meet their new family member for the very first time. Priceless.









All the dogs are well taken care of and boxes are very clean.
One Morning we took a bus to Mijas and walked to the local animal rescue centre, P.A.D (Protección de
Animales Domésticos) to walk homeless dogs. My own cockerspaniel had passed a way only a week ago and of course I started to cry when they handed me a black cockespaniel to walk with. That little fellow was so full of joy to get out that my tears dried immediately. We had a fun race around the area and we both enjoyed. But in this case, I think I was the lucky one. There's nothing more cheery than a joyful cockerspaniel.




Hanging around with Basil and Candy.
We walked several dogs during my visit and we had many beautiful moments. All the dogs were very kind and sincerely happy to get some attention and care.

I can sure you, that this is definitely the best way to start a day on a holiday. So if you have time and you want to do something good, just contact your local animal rescue centre and take a little walk with one or more doggies. It really doesn't take a big effort but it would make some little fellow very happy.
What could be more rewarding?

Of course, If you don't have any experience of dogs, I recommend to take someone more experienced with you. You might even found new friends.




Ticket to ride. ;)
Departure day. At the airport again. This time I met Stacey from 4 paws adoptions. She handed to me this gorgeous little podengo boy called Bosco. Everything went well and I didn't have to do anything, except pet Bosco. He stole my heart immediately and I was pleased to take him to he's new home. Bosco was so beautiful, kind and full of love. He's owners will be lucky. We went to check-in and Stacey paid Bosco's costs. When I got my boarding pass, Stacey took care of the dog and I went to the security check. Going to see Bosco at the Helsinki-Vantaa airport. ¡Buen Viaje!

Landed. Went to get my luggage and Bosco. Everything went smoothly. Bosco was little confused but very calm considering the circumstances. Unfortunately there was no home for Bosco yet. I miss understood something, so I didn't see that beautiful moment when a dog gets a new family. Felt sad but at least he's now in Finland and will find a home soon. He's lives now happily in a foster home and waits to get his own little family. Good luck Bosco! I'll never forget you.

With Bosco at Helsinki-Vantaa airport.


So this is my experience about dog rescue. It's not much but at least it's something. No less than 500.000 dogs will be abandoned each year, so if any of you who read my story, will help an animal in any way, maybe by walking a homeless dog, gives a home to one or brings a cage to a dog shelter, then this was worth of writing.

If you want to help or donate, please visit/like these sites for more information:
Autetaan eläimiä
4 Paws Adoptions
Protectora de Animales Domésticos de Mijas Costa - P.A.D

You can also support Finnish Autetaan eläimiä -society.
Support membership fee is 10€/year.
Finnish account: FI54 5612 1120 4398 38
Reference nrb: 2040






                                                                                    *****

Heitin tuossa hiljattain reissun ystäväni, Lauran, luokse Fuengirolaan, Malagaan. Tällä kertaa ohjelmaan kuului myös jotain ihan muuta kuin sitä nahan grillausta aurinkotuolissa. Tässä tuleekin Teille lyhyt kertomus siitä, kuinka iskin lusikkani eläinten auttajien soppaan ja voin kertoa, että kokemuksena se oli erittäin koskettava.

Laura auttelee kodittomia eläimiä ja hän kysyi, olisinko valmis toimimaan lentokummina; Eli tyhjä koirahäkki kyytiin mennessä ja täysi tullessa. Miksipä ei!
Paria tuntia ennen lentoa minulle tuotiinkin häkki Autetaan Eläimiä ry:sta, kulut maksettiin ja jopa häkki nostettiin hihnalle puolestani. En siis tehnyt mitään muuta kuin toimitin tyhjää. Ei ollut kamalan rankka kokemus.

Malagaan saavuttua nappasin laukkuni sekä häkin kärryyn ja painelin ulos. Siellä minua odottelikin jo erittäin mukava rouva, joka otti häkin vastaan ja kiitteli tuhannesti. Itse ihmettelin vaan, että eipä kestä, koska enhän ollut itse tehnyt juuri mitään. Hän oli kuitenkin erittäin tyytyväinen. Outoako? Ei ehkä sittenkään.

Espanjassa hylätään vuosittain noin 500.000 koiraa hyvinkin julmalla tavalla. Onneksi vielä on kuitenkin ihmisiä, jotka välittävät näistä hylätyistä pikku kavereista, joilla ei ole ketään kehen turvautua. Eläinten auttaminen ei ole kuitenkaan mikään ihan läpihuutojuttu vaan huomioon otettavien asioiden lista tuntuu lähes loputtomalta; Vammojen, haavojen yms. hoito, rokotukset, leikkaukset, kastraatiot, mikrosirut, rekisteröinnit, luvat yms. Näitähän riittää. Ja, kun koira on vihdoin ja viimein valmis lähtemään kotiin, kotia ei ole. Ja jos koira on tarpeeksi onnekas ja joku perhe on valmis tarjoamaan tälle kodin, onkin seuraava este jo valmiina odottamassa; Miten päästä kotiin? Aina ei valitettavasti ole mahdollisuutta hakea/viedä koiraa uudelle omistajalle ja tällöin lentokummien apu onkin kullan arvoista. Tässä me kaikki reissuilijat voimme auttaa. Jos ei muuten, niin ihan vain ottamalla häkin mukaamme lennolle. Helpompaa kuin ristinolla,eikö vain?

 Apu on siis tarpeen ja pientäkin avunantoa arvostetaan hyvin paljon. Itsellenihän tämä oli ihan pikku juttu, mutta joku onnellinen pääsee siinä häkissä uuden perheensä luo. Pienelläkin asialla voi siis olla loppujen lopuksi suuri merkitys.

Heartbreaker
Eräänä aamuna nappasimme bussin Mijakseen ja vierailimme P.A.D:in (Protección de
Animales Domésticos) tarhalla, jossa ulkoilutimme kodittomia karvanassuja. Koirat kuulivat tulomme jo kaukaa ja haukkuminen alkoi voimistua, kun lähestyimme tarhan muureja. Kun astuimme porteista sisälle, näin useita häkkejä, joiden asukit tulivat välittömästi ovelle kerjäämään huomiota. Herkistyin, tottakai, välittömästi.

Pian meille annettiinkin ensimmäiset ulkoilijat mukaan. Minun kohdalle osui kaunis cockeri, jonka katse sulattaisi jäisenkin sydämen. Oma cockerini oli hiljattain nukkunut pois, joten kyyneliltä ei voinut välttyä. En vaan voinut ymmärtää, miten joku voi hylätä tällaisen suloisuuden, kun itse olin valmis pitämään omastani kiinni viimeiseen hetkeen asti. Tunsin sekä sääliä, että vihaa, mutta vain hetken. Kaveri oli niin iloinen, että kyyneleet saivat kuivua ja meillä oli oikein mukava lenkki pitkin Mijaksen maisemia. Mikään ei pelasta päivää paremmin kuin iloinen cockerspanieli.

Ulkoilutimme useita koiria ja voin luvata, että tämä on hieno ja erilainen tapa aloittaa aamu lomalla. Jos joku Teistä on lukenut aiemman kirjoitukseni niin tiedätte, että on niitä hölmömpiäkin tapoja. ;)
Mikäli siis luulet, että sinulla voisi olla aikaa käydä kävelyttämässä karvakuonoja, ota ihmeessä yhteyttä vaikkapa paikalliseen koiratarhaan ja kysy, josko siellä tarvittaisiin apua. Kokemus koirista on toki suotavaa tai ainakin kannattaa olla joku, joka osaa käsitellä koiria, mukana.
Pit stop at Mijas.


Lähtöpäivä Malagan kentällä. Tällä kertaa tapasin Staceyn 4 Paws Adoptions -yhdistyksestä. Hän toi minulle Suomeen vietäväksi upean podengo pojan, Boscon, läjän papereita ja koiran passin. Stacey hoiti kaikki viralliset osuudet sekä maksoi Boscon kulut. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin vilauttaa papereita checkauksessa ja jatkaa matkaa. Stacey saattoi pojan lähtöviivalle ja minä  tapaisin Boscon seuraavan kerran Helsinki-Vantaalla. See u!

Myös Suomen päässä kaikki sujui mutkattomasti ja pian luovutinkin Boscon Autetaan Eläimiä ry:n, todella miellyttävälle edustajalle, Marjaanalle. Itse luulin, että Boscoa on jo perhe vastassa, mutta ikävä kyllä en päässyt tällä kertaa näkemään sitä hellyttävää ensitapaamista, jolloin koira tapaa uuden perheensä. Pääasia on kuitenkin, että Bosco pääsi hyvään kotihoitoon hellittäväksi ja saa varmasti myös pian oman rakastavan perheen. Onnea matkaan, Bosco!

Basil & Candy going for a walk.
Tämä oli siis minun ensikosketus kodittomien eläinten auttamiseen. Eihän tämä nyt paljoa ole, mutta jotain kuitenkin. Kokemuksena tämä oli erittäin hieno ja tulen varmasti osallistumaan jatkossakin.
Jos yksikin, joka lukee tämän kirjoituksen, auttaa koditonta edes jollain pienellä tavalla, oli tämä pätkä kirjoittamisen arvoinen.

Suuri kiitos ja kumarrus kaikille näille sydämellisille ihmisille, jotka välittävät ja antavat aikaansa niille, joilla ei ole ketään, kuka ottaisi syliin silloin kun on paha olla. Kiitos.

Lisätietoa siitä, miten voit auttaa, löytyy mm. seuraavien linkkien alta.

Autetaan Eläimiä ry
4 Paws Adoptions
Protectora de Animales Domésticos de Mijas Costa - P.A.D

Voit myös halutessasi tukea Autetaan Eläimiä ry:n toimintaa lahjoituksella.
Yhdistyksen kannatusjäsenmaksu on 10€/vuosi (ei mielestäni kovin hurja)
Tilinumero: FI54 5612 1120 4398 38
Viitenumero: 2040





















maanantai 10. marraskuuta 2014

The Sunbed Gestapo

Are you f*****g serious??! kuului kysymys, kun aurinkotuoli-Gestapo piiskaa näytti. Olen aina pitänyt kummallisena sitä, että  rantalomilla ne aurinkotuolit on bookattu jo ennenkuin olet edes harkinnut aamukahvia. Varsinkin eläkeläiset tuntuvat olemaan kovia bookkaamaan koko kuorolle paikat ennen auringonnousua ja luulin, etten koskaan alentuisi vastaavaan. Luulin väärin ja olen käynyt pohjalla. Myönnän kaiken. 

Morning glory by the pool
Oltiin systerin kanssa elokuussa Ibizalla. Bookattiin oikein all inclusive, jottei tarvitse poistua siitä altaan reunalta kovin kauas, jos tekee mieli drinksua tai lattea. Mehän ollaan tunnetusti sen verran kovia ottamaan aurinkoa, että se varjoisin paikka nyt ei ihan käy meille. Olihan se aikamoinen pommi, kun huomattiin, että jokaikinen aurinkotuoli oli varattu. Oltaisiin toki voitu mennä rannalle pyyhkeen kanssa, mutta ensimmäisinä aurinkopäivinä tämä ei missään nimessä käy, sillä paikalta poistutaan ainostaan pilven kohdalla ja janoonhan siinä olisi kuollut. Ja kun oli se all inclusivekin jo maksettu, niin ei sitä nyt huvita maksaa vielä toista kierrosta rantakuppiloihin. Kahdessa viikossa saattaisi kertyä aikamoinen lasku jo maksetuille vesipulloille. 

Hetken aikaa katsottiin harmistuneena sitä meininkiä, kunnes eräs vanhempi lady sanoi, että ”Te ootte myöhässä!” Aa okei, no mihinkäs aikaan tänne pitää tulla? ”Seitsemältä alkaa olla parhaat paikat varattu.”
Että mitä? Naapurin ukkokin siinä hymyili ivallisesti. Eikö tämä porukka olekaan lomalla täällä, ajattelin.

No, mehän päätettiin, että tuolit on saatava ja seuraavana aamuna oltiinkin jo kuudelta valmiudessa. Myöhässä jälleen. Parvekkeelta katsoimme, kun allasalue kuhisi paikkoja varaavia ihmisiä. Etenkin naapurihuoneen brittipappa tuntui ottavan homman tosissaan. Monet bookkasivat kerralla koko rivin. Nyt juostaan! Äkkiä altaalle ja penkit varaukseen, huh kerettiin just ja just.
Levitettiin pyyhkeet somasti siihen aurinkotuoleille ja mietittiin, että nyt voisi hakea vaikka kahvia. Katsottiin sitä porukkaa ja ihmeteltiin, että miten ne jaksaa vielä jäädä tänne istumaan ja juttelemaan mukavia. Haloo, kello on kuusi aamulla ja te olette lomalla! Me ainakin lähdetään NYT! 

Tyytyväisinä aamun saaliista lähdimmekin marssimaan kohti allasalueen portaita, kunnes allasvahti alkoi huutelemaan peräämme. Vilkutettiin nätisti ja oltiin jatkamassa matkaan, kunnes huomasimme hänen lähtevän peräämme. ”Ei täältä saa lähteä!” Mitä h*lvettiä se hourii, mietimme siskoni kanssa. Mies ohjasi meidän takaisin paikoillemme ja näytti kellostaan, että vasta seitsemältä saa nostaa kytkintä. Siis tuntiko täällä pitää venata? Kaveri ristittiin välittömästi "Gestapoksi."

Hetki siinä katsottiin toisiamme epäuskoisina ja päätettiin jäädä odottamaan, että saa lähteä. Gestapo tuijotti meitä edelleen tyytymättömänä ja osoitti pyyhkeitämme, jotka oli levitetty tuoleille. What now?
Gestapo nappasi toisen pyyhkeen käteensä ja viikkasi sen tiukkaan pinkkaan ja asetti tuolin reunalle. Ai, että ne pitää siis viikata. Enpä olisi heti arvannut. Eihän siinä, viikattiin sitten se toinenkin pyyhe ja jäätiin odottamaan haavi auki, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Early worms...
Kymmentä vaille seitsemän Gestapo vihelsi pilliin. Selkeästi merkki, että pinkan saa nyt avata, sillä ihmiset levittivät pyyhkeensä tuoleille, mutta ei vieläkään merkkejä lähtemisestä. Kello seitsemän tuli toinen vihellys. Lähtölupa annettu ja ihmiset alkoivat taakse poistua. Jo on outoa touhua, ei voi muuta sanoa.

Päivä saatiin kuitenkin vietettyä poolilla ja olihan se luksusta. Palvelu pelasi ja aktiviteetteja riitti. Pohjaväri saavutettu ja mieli korkealla. Sitten se karmiva tunne alkoi hiipiä… miten **tun aikaisin meidän pitää huomenna herätä?

Kello soi 4:45 ja parvekkeelta näki jo muutaman sissin painelevan altaalle. Seinän takaa alkoi kuului kolinaa ja arvasin, että nyt se pappa on jo lähdössä. KIIRE! Nyt mä kyllä päihitän sen! Ja jos en päihitä niin huomenaamuna naulaan sen oven kiinni. Kiirettä piti, mutta pappa jäi toiseksi. Yhtään ei silti tuntunut voittajalta. Saatiin haluamamme paikat, mutta kyllä siinä tuntui ihan helvetin typerältä istua, kun katsoi kelloa ja totesi, että saa istua siinä seuraavat kaksi tuntia. Yliväsyneinä nauroimme hysteerisesti koko tilanteelle. Tähänkö sitä ollaan tultu? Nyt ollaan pohjalla.

Loman edettyä me tehtiin tästä touhusta taidetta. Koska siellä ei voinut ryypätä syystä, että muuten oltaisiin nukuttu pommiin altaan aamusekoilusta, päätimme ottaa tavaksi aamulenkit. Toinen paineli altaalle ja toinen sai nukkua vähän pidempään. Vahdinvaihto suoritettiin siinä jossain välissä ja aamuvahti pääsi vetämään lenkkikamat niskaan. Pillin soitua kello seitsemän paineltiin aamulenkille ja sieltä aamupalalle. Jes! Tämähän alkaa sujua.

Väsyneimpinä aamuina tuli myös nukuttua aurinkotuolissa pyyhkeen alla. Onneksi Gestapo sääli meitä edes sen verran, että jätti rauhaan. Ymmärsi varmaan oman terveytensä päälle. Aamut alkoivat olla ihan hauskoja ja oltiin saatu kavereita muista oven väliin jääneistä. Oltiin kuin yhtä perhettä ja eräs brittimies varasi meille meidän vakipaikatkin, kun nukuttiin kerran hitusen pommiin. Ryhmähenki oli korkealla ja aamurituaali alkoi olla veressä. Me oltiin jo ihan pro, kunnes…


Eräänä aamuna tuli täysshokki! Gestapo vihelsi pilliin jo siinä puoli kuuden maissa. Mitä tämä nyt on?
"You can go." TÄH? Saa lähteä??? Aivan kuin olisi saanut Monopolissa vapaudut vankilasta -kortin. Joku oli käynyt valittamassa siitä, että altaalle pitää jäädä odottamaan. C’mon hei, onhan tämä pyyhkeiden raijaaminen pikkutunneilla nyt jo muutenkin ihan typerää touhua, niin vieläkö joku kehtaa valittaa siitä, että pitää odottaa lähtölaukausta. Kun nyt kerran ollaan pohjalla niin olisi siellä voinut olla sitten jo ihan kunnolla. 

Aamuhreätyksiä lukuunottamatta, olimme tyytyväisiä hotelliin. Mukava henkilökunta, hauskoja aktiviteetteja ja aivan älyttömän hyvää ruokaa. Suklaaputouksesta puhumattakaan.  Nyt alkoi loma! Vihdoin ja viimeinen saadaan myös nukkua, eikä ole kiire minnekkään. Kuulostaa hyvältä, eikö?

No eihän sekään mennyt ihan niinkuin olisi kuvitellut. Me oltiin jo niin koukussa tähän vinksahtaneeseen aamutoimintaan, että vieroitus oli rankkaa. Rytmi meni ihan sekaisin ja aamulenkit alkoi jäädä väliin. Aamunaurut jäi nauramatta, koska kaikki sai mennä takaisin nukkumaan. Menetettiin päivästä paljon. Me oltiin ihan hukassa. Loppulomalla saatiin kyllä aina hyvät paikat ja päästiin vielä lepäämäänkin. Silti tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Se aluksi niin paskamainen aamutouhu jätti meille molemmille aukon sydämeen. 
Aina, kun muistelemme Ibizaa, tulee ensimmäiseksi mieleen tuo kivikasvoinen jääkäri, kaikkien allasalueiden valtias ja viikkauksen viikatemies, Gestapo. Muistelemme sinua lämmöllä, kaikesta huolimatta.
View from the mountain on our morning jog
                                                                                                        *****

Are you f*****g serious slipped from my mouth when we first met "The Sunbed Gestapo."
I have never understood why people wake up so freaking early just to book a sunbed on their vacation.
Especially retirees seem to be very industrious to take sunbeds for the whole choir.
Don’t you people ever sleep?

I was In Ibiza with my sister last August. Having a ”relaxing” holiday. We had booked all inclusive so there was no good reason to leave the pool area. Sunbathing was the thing. The only important thing for us. When we went to the pool, we were so disappointed because all the sunbeds were taken. There was none left on the sunny side. Damn!
”You are late!” said some lady by the pool. ”Best places will be taken around 7AM. Our neighbour, British gaffer, who was standing by the pool, sneered to us when we left. I thought people were having a holiday.

Silent pool, only in the evenings


Well, we decided that we are going to get sunbeds no matter what. If it means we have to wake up early…we will definitely wake up early. We woke up 6AM and guess what!!? We were LATE. AGAIN!
People had already booked all the best places and especially our dear neigbour seem to take it very seriously. That granpa was probably related to Chuck Norris. He was baaad. 

We had to run but we did manage to get sunbeds, yes! We set our towels nicely on the beds and planned to go upstairs to have some coffee. We wondered how the hell these people have all that energy to sit by the pool and chat with other crazy people. Hello, haven’t anyone noticed that it is 6am and you're on your holiday!!! What’s the matter with you people? We are leaving now!

But not so fast. ”You can’t leave” said the pool guard. What the f***is he raving about?He leaded us back to our sunbeds and showed us his watch. It is not allowed to leave until 7am. We had to wait there for an hour. Ok, we’ll stay, take it easy. But he wasn’t happy. He looked at our towels and took one from the sunbed. He folded it to a tight little package and put it on the side of the sunbed. So it had to be fold. Wouldn’t have guessed. My bad. We named him "The Gestapo."

6:50 Gestapo blowed to his wistle. It was obviously time to open the towels but there was no signs of leaving. People opened their towels and sat back on their beds. Seriously, what a hell is going on in here. Are we in the army now?
Exactly 7am Gestapo whistled again. Now we can go. 
So we had a perfect day by the pool. Beautiful weather, good service, nice activities, but suddenly it hit me. That creepy feeling when something is wrong. How early do we have to wake up tomorrow?

Guess who's in this picture? ;)

We woke up 4:45 and we saw that people were heading to pool area. I could also hear that our neighbour was awake. Damn it! Im going to win this race. And if I loose, I will definitely nail his door so it will never open again. I ran to the pool and yes, I won, yei! I got our favorite sunbeds but did I felt myself to be a winner? Hell no! I felt myself stupid. We had to to sit there for two hours. How low can you go?

After few days we started to rule this action. We could not party (as we are used to) so we started to go jogging on the morning. One went to the pool and other had a change to sleep little more. We changed our jogging outfit on when we switched the guard. When we heard Gestapos whistle, we went to jogging. Everything was going smoothly. On the most tired mornings we slept on the sunbeds under our towels. I think Gestapo felt sorry for us because he didn’t woke us up. Good for him…

Mornings became fun. We were laughing so much with other stupid people, and we were like a little ”pool-family.” One British man even booked our sunbeds for us when we were little late. Team spirit was on the highest level until…

We were shocked! We heard the whistle around 5:30. What is this, we wondered. ”You can go.” Gestapo said. 
Whaaat??? It was like getting a free get out of jail -card in Monopoly. We were so happy. Our holiday is going to start soon.

But it really didn’t work like that. We were so hooked to this craziness that weaning was hard. We started to skip our routines. No jogging on the morning. No laughing by the pool before sunrise. Something was missing. Can you believe that we were so used to this madness that we started to miss it.
At first it felt so stupid, but when it was taken away, it left an empty place to our hearts. We really liked this hotel, its stuff and especially the food. Whenever you visit Cala Llonga, book room from Sirenis Cala Llonga Resort. There's a huge chocolate fountain too. You gonna love it! And that's not the only thing we are going to miss...


Whenever we look back at Ibiza, we will always remember him. Stonefaced Jäger, the king of the pool area, The Grim Reaper of the towels, The Sunbed Gestapo. 

maanantai 27. lokakuuta 2014

Hitokseen sypäkkä karppimättö

Koska reissuduunissa tulee välillä syötyä miten sattuu, pyrin välttämään turhia hiilareita täällä kotioloissa. Välillä on vaan pakko saada lautaselle jotain ja nopeasti, joten kokeilin tämmöistä tällä kertaa.
Tämä ei nyt varmasti ole se ituhipin tai fitness-mimmin valinta, mutta ei ole j*malauta ainakaan liikaa hiilareita. Rasvaton se ei ole, mutta sitä ei nyt kysyttykään. Tämmöisen tempaisee nopeasti lautaselle ja saa sen myös kakoamatta nieltyä.


Tämän kuvan laitoin ihan vaan siksi, ettei tuo karmea liha-kuva paukahda otsikkoon.
Ohje alkaa seuraavasta räpsystä, hep!


Saarioisten kastikeliha alias sianliha sellaisenaan pannulle tärisemään. Kyytiin vähän suolaa, mustapippuria ja sipulisilppua. Näyttää karseelta, mutta siitä tulee oikeesti ihan hyvää.


Sipuli, makea paprika, tomaatti ja kesäkurpitsa päreiksi ja pannulle. Paistaa ja maustaa voi missä/miten lystää.


Hauduta kermaa miedolla lämmöllä ja nakkaa mukaan kulma lihaliemikuutiosta.
Kun liha on kypsää, viskaa koko sotku kerman sekaan.


Rehut onkin jo valmiit, joten etsi nätti lautanen ja asettele tekeleesi sille. 
Tämä on tärkein vaihe! Mitä nätimpi lautanen, sitä paremmalta se maistuu!
Koristele rakuunalla ja ei muutaku hasta la pasta!

                                                                          *****
Super fast, low-carb junk food

When travelling, I sin to eat too much sugar. I really, really try to avoid carbs while Im at home. Yes, this is not the most healthy dish but it doesn’t include too many carbs. Not my favourite but it sure is as fast as death!
  1. Brown some pork. Add salt, pepper & diced onion
  2. Slice sweet pepper. onion, tomato and zucchini. Fry them in the hot pan. Fry and season with whatever you like.
  3. Poach some cream and add small piece of beef bouillon. 
  4. When the meet is ready, put it in to the cream
  5. Veggies should be ready now so try to find as pretty plate as possible. I recommend Pentik or Villeroy & Boch. This is the most important thing with this s*hit. The more beautiful the plate, the better the flavor.
  6. Set the ingredients nicely and decorate with some tarragon.

Hasta la pasta, enjoy!